Zaralla oli kummallinen olo. Toisaalta hän oli onnellinen, toisaalta hämmentynyt. Vai oliko hän edes onnellinen? Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut sitä, mitä hän Harryn kanssa oli tuntenut. Nyt hänellä oli kuitenkin kiire: professori McGarmiwan muodonmuutostunnit alkaisivat hetkellä millä hyvänsä. Laukkua hänellä ei ollut, joten kantoi kirjojaan käsissään, mikä hankaloitti entisestään jo vaikeaa etenemstä. Harry oli hänen kannoillaan. Tyttö yritti olla hymyilemättä kuin mikäkin typerys ajatellessaan poikaa. Vielä muutama sekunti, sitten hän olisi perillä... Viime tingassa hän ehti luokkaan, juuri ennen kuin Minerva McGarmiwa sulki ovet (samoin ehti Harrykin, mutta joutui tosin pysäyttämään sulkeutuvan oven kädellään).

 

"Huomenta, oppilaat", Minervan ääni kaikui hiljaisessa luokkatilassa.

Kuorossa Minervalle vastattiin: "Hyvää huomenta, professori McGarmiwa." Juuri, kun Zara ehti istua ja kaivaa muiden kirjojen alta oikean, opettaja kertoi, ettei niitä tarvittaisi tällä tunnilla, ja että tunti pidettäisiin tänään ulkona. Zara huokaisi, ihan hiljaa, niin ettei kukaan kuulisi. Pulssi oli edelleen korkealla. Hän tunsi sydämensä lyövän normaalia kovempaa. Zaran vieressä istuva Lavender Brown nyökkäili innokkaasti.

Professori johti luokan kellotornin läpi aukiolle, aukion kautta sillalle ja sen yli, sillan päässä käännyttiin vasemmalle; sinne, mistä pääsisi Hagridin mökille, mutta seurue jatkoi polkua Kielletyn metsän reunalle. Mutta koska sinne ei oppilaita päästetty, ei heitä myöskään sinne päästetty. 

Minerva alkoi puhua siitä, miten tosipaikan tullen muodonmuutokset saattoivat olla hengentärkeitä, mutta myös hengenvaarallisia. Keskittyminen oli kaiken A ja O. Mutta opettajan keskeytti pieni punarinta. Se liihotti oppilaiden läpi suoraan päin vanhaa mäntyä ja tipahti maahan, kuolleena. Päitä kääntyi, mukaanlukien Zaran.

"Mikä sääli", sanoi opettaja sitä kuitenkaan tarkoittamatta, ja jatkoi opettamista. Mutta toisin kuin muiden, Zaran pää ei kääntynyt takaisin. Hän käveli kohti lintua ja otti sen käsiinsä. Zara tiesi tasan, mitä oli tekemässä. Hän silitti punarintaa kahdesti, ja taas sen pienen pieni sydän alkoi lyödä. Lintu ponnahti kahdelle jalalle ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut ja lähti taas lentoon. Kun Zara käänsi taas päänsä, kaikki tuijottivat häntä, mukaan lukien professori McGarmiwan.

Mineva puristi Zaran rannetta ja kiskoi tätä eteenpäin. Hän ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun oli julistanut tunnin loppuneeksi 20 minuuttia aikaisemmin. Vauhti oli aivan liian nopea Zaralle. Ylöspäin portaita mennessä Zaran pohkeet tekivät jo melkein kuolemaa, eikä ylöspäin katsominen auttanut asiaa; askelmia askelmien jälkeen, eikä se tuntunut koskaan loppuvan. Heidän saavuttua lopulta portaikon päähän, Zara tunnisti jo, mihin häntä oltiin viety: rehtorin kansliaan.

Minerva ei turhaan vaivautunut koputtamaan, vaan avasi oven, jonka takaa löytyi rehtori Dumbledoren lisäksi professori Kalkaros. Molempien katseet olivat naulaantuneet tulijoihin, mikä sai Zaran olon vielä kiusaantuneemmaksi. He olivat ilmiselvästi keskeyttäneet jotain.

"Teidän on nähtävä tämä", McGarmiwa vakuutti.

Zara istutettiin tuolille Dumbledorea vastapäätä, joka myöskin istui. Kalkaros seisoi arvokkaasti rehtorin oikealla puolella kädet selän takana. Hän tutkaili Zaraa mustien hiustensa takaa. McGarmiwa toi Zaralle vaalean hiiren. Se vipitti hetken työpöydällään, kunnes professori tappoi sen. Zaraa kuvotti. Hänen teki mieli oksentaa.

"Tee se", Minerva kehotti. Zara katsoi ensin McGarmiwaa, sitten Dumbledorea ja lopulta otti hiiren käsiinsä. Hän hengitti ensin sisään ja sitten ulos, sulki hiiren käsiinsä ja sulki silmänsä. Kului muutama sekuntia, ja kun hän tunsi jonkin liikkuvan, hän avasi ensin silmänsä ja sitten kätensä. Hiiri oli totisesti elossa. Kalkaroksen silmät laajenivat, Dumbledore näytti kiinnostuneelta, muttei ruumiillisesti, hengellisesti.

"Mistä asti olet osannut tehdä tuon?" hän kysyi.

Ja Zara vastasi: "Koko ikäni, sir."

"Mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista", tämä virkkoi. Zaran katse harhaili. Hän ei tiennyt, pitäisikö katsoa jotakuta opettajista, hiirtä, joka nyt kipitteli alas työpöydänjalkaa, vai itse rehtoria, joten hän päätyi tuijottamaan jalkojaan. Olivat varmasti rakoilla.

Oli hiljaista. Kukaan ei tiennyt, mitä sanoa. Hiljaisuus syövytti Zaraa sisältä. Tuntui, kuin rinnalla, siinä sydämen kohdalla, olisi aukko, joka imi itseensä kaiken, ja se aukko sai voimaa hiljaisuudesta.

Zara olisi halunnut kiittää Kalkarosta, kun tämä rikkoi sisältä riipivän hiljaisuuden kysymällä: "Mikä on suurin eläin, minkä voit parantaa? Oletko koskaan parantanut ihmistä?" Kysymykset eivät olleet Zaran suosiossa, mutta ne olivat parempia, kuin hiljaisuus.

"En... en tiedä. Olen tähän mennessä parantanut vain pikkulintuja ja sammakoita... Ja ei, en ole parantanut ihmistä." Kalkaros näytti hieman pettyneeltä, samoin Dumbledore.

"Teidän täytyy ymmärtää, ettei tämä ole mikään lelu", Zara virkkoi. Kaikkien katseen kiinnittyivät jälleen Zaraan, joka jatkoi: "Teidän täytyy ymmärtää, että tähän liittyy omat riskinsä. Enkä minä ole mikään ihmeiden tekijä, sillä vaikka osaankin tehdä näin, ei elämä kuoleman jälkeen jatku elämänä." Yhtäkkiä Zara sai jostain uskomattomasti rohkeutta. Enää hän ei änkyttänyt eikä katse ollut kiinnittynyt lattiaan tai hänen mustiin kenkiinsä.

"Ja kukaan, KUKAAN, ei saa koskaan tietää tästä. Ymmärrättekö?" Ja huoneesta tuli taas hiljainen, mutta nyt Zara sai hiljaisuudesta voimaa kutistaa aukon sydämestään. Sitten Dumbledore nyökkäsi.

"Ymmärrän", hän sanoi, ja muut nyökkäilivät myöntyvästi perässä.

Seuraavana päivänä Zara liittyi muiden rohkelikkojen joukkoon liemitunneille. Hänen kouluasunsa ei ollut vielä tullut postissa, joten hän käytti koululta löytynyttä vanhaa riepua, mikä oli vielä kaiken lisäksi liian iso pienehkölle tytölle, ja joutui nostelemaan hamettaan vähän väliä. Harry katsoi omasta pöydästään Zaran pöytään, jossa tyttörassu istui yksin. 

Hän sääli tätä, ja hetken aikaa miettikin, pitäisikö mennä juttelemaan tälle, kunnes Ron tuuppasi poikaa olkapäähän ja havahdutti tämän: "Hei! Älä tuijota sitä!" ja Ron oli oikeassa. Oli epäkohteliasta tuijottaa ihmisiä. Sitä paitsi, hän oli oppitunnilla. Oli kai parempi edes yrittää oppia jotain, kuin vain istua ja miettiä, mitä sanoisi, kun ei kuitenkaan mene ja sano sitä. 

Taululle oli ilmestynyt kuva neliapilasta. Hermione viittasi. Nyt oli ilmeisesti jonkun kysymyksen aika. Sen sijaan, että Kuhnusarvo olisi valinnut Hermionen vastaamaan, hän osoitti Harrya.

"Herra Potter, osaisitko sanoa, mihin kyseistä kasvia voi käyttää?" professori virkkoi. Harry pohti hetken, voi taivas, nyt olisi tarvittu kaikkea sitä tietoa, mikä kerrottiin hänen ollessaan puoliunessa.

"Varmaankin joku, mihin liittyy onnekkuus", hän vastasi hetken pohdittuaan. Kuhnusarvo naurahti ja nyökkäili.

"Totisesti, totisesti... Neliapilaa voi  käyttää hyvinkin moneen eri tarkoitukseen, esimerkiksi..." Ja taas Harry vaipui omaan pieneen maailmaansa. Opiskelijana Zara oli ahkera mutta hiljainen. Hän keskittyi tekemään muistiinpanojaan. Niin kai pitäisi Harrynkin, joka käänsi taas päänsä kohti kirjaansa, ja yritti lukea sitä. Tuntui, kuin jokaisessa kirjaimenvälissä olisi kolme lisäkirjainta, ja hänen pitäisi vieläpä saada selvää tekstistä. Mutta jokin Zarassa sai Harryn pään kääntymään yhä uudestaan tyttöä kohti. Hänessä oli jotain. Jotain, mitä Harry ei osannut selittää kunnolla. Jotain, mitä Harry ehkä hieman jopa pelkäsi, mutta jotain, mistä Harry... piti.

"Merlinin parta! Onko kello jo noin paljon? Lähtekääpäs jo, lapsoset, niin ette kaikki menetä tupapisteitä minun takiani!" Kuhnusarvo huudahti taskukelloaan vilkaistessaan. Keskustelu alkoi välittömästi. Ympäriltä kuuli reppujen avautuvan. Harryllä kesti hieman saada tarvikkeensa kasaan, joten Ron ja Hermione päättivät mennä edeltä.

Kävi ilmi, että myös Zaralla oli vaikeuksia saada omat kirjansa ja kynänsä  järjestykseen, ja näin ollen heille järjestyi hieman kaksinkeskeistä aikaa. Oikeastaan se oli aika kiusallista; kumpikaan ei tiennyt, mitä sanoa. Harry oli jo melkein helpottunut, kun sai omat tavaransa ahdettua täpötäyteen laukkuunsa, kunnes meni ja pudotti vahingossa Zaran lyijykynän lattialle. Molemmat kurottivat nostaakseen sen, ja löivät päänsä.

Zara naurahti: "Mikä elokuvaklisee!" Harry yhtyi nauruun, sillä olihan se aika kliseistä. Hän ojensi kynän takaisin Zaralle, joka otti sen vastaan ja kiitti. Tyttö siirsi karanneen, vaalean hiussuortuvan takaisin korvansa taakse suojaan. Hän puri huultaan ja katsoi varpaitaan. Hetken oli aivan hiljaista. Harry vannoi kuulevansa jomman kumman sydämen lyönnit.

Harry päätti rikkoa tämän: "Pitäisikö meidän..." "...mennä tunnille?" Zara lopetti Harryn kesken jääneen lauseen.

"Aivan", nyökkäsi poika. Zara vilkaisi vielä kerran jalkojaan, jätti sitten luokkahuoneen vilkaisten vielä pikaisesti taakseen, eikä Harry ollit varma, katsoiko hän 1) että oli ottanut kaikki tavaransa mukaan vai 2) häntä itseään. Jälkikäteen muistellessa Harry haluaa usein ajatella Zaran vilkaisseen taakseen vaihtoehto 2:sta varten.

Oppilaat oli ajettu nukkumaan, olihan huomenna koulupäivä! Harryn jalkoja särki; hän ei ollut pitkin aikoihin kävellyt itäsiiven korkeimman tornin seitsemänteen kerrokseen, missä Rohkelikon oleskeluhuone sijaitsee. Portaatkin päättivät olla kettumaisella päällä ja vaihdella asentoaan vähän väliä.

"Kuka se Saara oli?" Ron kysyi.

"Zara", Hermione tokaisi, "eikä mitään hajua. Ei varmasti ole täältä päin, ei tunnistanut Dumbledoreakaan."

"Miksiköhän hän näytti niin pelokkaalta? Ja mistä hän putosi?" Harry mietti. 

Hermione tiuskaisi: "Enhän minä voi tietää! Eikä voi kukaan muukaan. Kysytään joltain huomenna. Mennään nyt vain nukkumaan, huomenna on Kalkaroksen tunti, ja auta armias jos nukahdatte sielä... Menetätte ainakin sata tupapistettä!"

McGarmiwa ja Kalkaros oli kutsuttu Dumbledoren työhuoneeseen. Mukana oli myös pelokas Zara. Dumbledore yritti parhaansa mukaan saada tytön olo kotoisaksi, mutta tehtävä osoittautui erityisen hankalaksi, varsinkin, kun hän hätkähti pienintäkin äännähdystä, ukkosen jylinästä puhumattakaan. Hän yritti pysyä pienenä varjona nurkassa; niin pienenä, ettei häntä huomattaisi. Mutta vaikka hän kuinka yritti sulautua seinien ruskeaan sävyyn, hän ei onnistunut: aina Dumbledore löysi hänet uudestaan kysyäkseen lisää kysymyksiä siitä, mistä hän oli tullut ja mitä hän niin kovasti pelkäsi. Mutta Zaralla ei ollut antaa vastauksia. Miten sellaisen voisi pukea järkeviksi sanoiksi saati lauseiksi? Joten Zara tyytyi olemaan hiljaa.

Kalkaros tuhahti ja pyöritti silmiään: "Ei hän sinulle mitään tule kertomaan. Olisi hyödyllisempää puhua seinälle."

"Hyvä on, Severus. Jos sinulla on parempi idea, ole hyvä, ja jaa se kanssamme", Dumbledore ärähti. Mutta ei Kalkaroksella ollut. Sen sijaan hän tyytyi kuiskailemaan jotain, mitä Zara ei kuullut kunnolla. 

"Me emme tiedä hänestä mitään. Hän voisi vakoilla itse Tiedätte-kyllä-kenelle!" ainoastaan tämän Zara kuuli. Vaikka hän ei tarkalleen tiennyt, kuka Tiedätte-kyllä-kuka oli, eikä oikeastaan halunnutkaan, mutta tiesi hänen olevan pahasta. 

Keskustelu oli hyvin pitkä ja harras. Kalkaros halusi lähettää Zaran matkoihinsa, kun McGarmiwasta järkevintä olisi pitää hänet koululla, ainakin, kunnes hän olisi taas täysissä järjissään.

Professorien väiteltyä tovin, Dumbledore kohotti kätensä: "Riittää! Olen tehnyt päätökseni." Sitten hän käveli taas Zaraa kohti, laskeutui tämän tasolle, ja puhutteli tätä ystävälliseen sävyyn: "Zara, haluaisitko liittyä koulumme oppilaaksi?" Zara pohti muutama sekuntia. Hän ei tuntenut ketään. Hän ei tiennyt kenestäkään mitään. Toisaalta koulu oli suuri, täällä oli monta mahdollista piilopaikkaa kivelle. Eikä kukaan heistä vaikuttanut ilkeältä, paitsi ehkä Kalkaros. Tämä saattoi olla hänen paras mahdollisuutensa. Hän nyökkäsi, ensin epävarmasti, mutta sitten yhä määrätietoisemmin. Hän yhdisti siihen tavut kyl ja lä. Kyllä, ja kiitti perään. 

"Mainiota!" huudahti Dumbledore. "Ensin sinut on tietenkin lajiteltava, mutta se ei liene ongelma."

Lajitteluhattu asetettiin Zaran päähän, ja heti se alkoi riimitellä:

      "Kas näin, kas näin,

      vielä oli yksi jäljelläin.

      Mihinkö hän sopisikaan,

      Luihuiseen ei ainakaan.

      Puskupuhkaan ei toimisi,

      Entä sitten Korpinkynsi?

      Ei. Sinä kuulut Rohkelikkoon,

      muiden urheiden joukkoon."

Ja niin hattu kajautti kovaan ääneen: "Rohkelikko!", ja rehtori taputti.

"Niin arvelinkin", hän sanoi.

Oli yhtä ahdasta, kuin metrossa kello neljä lontoolaisten päästessä töistä. Korjaan, ahtaampaa. Neville Longbottom istuutui Harryn viereen, ja kaikkien piti tiivistää, jälleen kerran. Dumbledore seisoi puhujakorokkeella, ja jok'ikinen salissa istuva, opettaja tai oppilas, oli aivan hiiren hiljaa, sillä näin paljon koulun rehtoria kunnioitettiin. Harry pystyi kuulemaan pikkuruisen professori Lipetitin hengityksen.

Ensimmäiseksi rehtori toivott uuden oppilaat, jotka oli juuri saatu lajitelluksi tupiin, lämpimästi tervetulleiksi. Käytiin läpi koulun muutama perussääntö, tiedättehän; ketään ei saa loukata ja opettajia sun muuta henkilökuntaa kuuluu kunnioittaa ynnä muuta. Muutama Albus Dumbledorelle tyypillinen metafora siellä täällä. Hiljaisuus särkyi vasta Dumbledoren kertoessa 'pienestä muutoksesta opettajakunnassa': "Iloksemme vanha ystäväni ja entinen Luihuisen tuvanjohtaja Horatius Kuhnusarvo on lupautunut opettamaan taikajuomia", salissa kaikui pari aplodia. Harry hämmentyi; jos Kuhnusarvo opettaa taikajuomia, niin mitä Kalkaros... Mutta ajatus katkeentui, sillä oli toisen 'pienen muutoksen' vuoro: "Nykyinen Luihuisen tuvanjohtaja taas, Severus Kalkaros, opettaa tästä lähtien pimeyden voimilta suojautumista." Nyt aplodeja tuli vain luihuisten pöydästä, kunnes joku Korpinkynnestä tajusi liittyä aplodeihin, ja niin kaikissa pöydissä taputettiin, toisissa enemmän kuin toisissa. Rohkelikossa oli käynnissä kiivas mutta hiljainen, kuiskauksilla käytävä keskustelu siitä, kuinka Kalkaros ei sovi virkaansa, ja kuinka Dumbledore oli tehnyt virheen, mutta kun rehtori taas selvensi kurkkuaan, ymmärsivät oppilaat olla hiljaa. "Nyt, kuten olin sanomassa..." mutta jälleen hänen ei annettu puhua loppuun, sillä jokin osui kattoon, ja kuuluvasti. Päät kääntyivär ylöspäin, ihan kuin heillä olisi röntgenkatse, minkä avulla näkisi äänen lähteen. Mutta, kuten Harry sai kokea, 1) hänellä ei ollut röntgenkatsetta ja 2) ei ollut muillakaan. Äänen aiheuttaja vieri katolla Harrysta katsottuna vasemmalle, kohti opettajien pöytää, ja ikkunoista näki, kuinka mysteerinen nyytti valahti maahan.

Oppilaat ryntäsivät Albus Dumbledoren ja muun opettajakunnan perässä ulos. Hermione ja Ron pohtivat, mikä nyytti oli ja mistä se oli tullut (Hermionesta se oli vain pöllö ja Ron pysyi vaihtoehdossaan 'meteoriitti, jonka sisällä olisi avaruusolioita, ja ne on tullut valloittamaan maapallon'), kun Harry keskittyi pysymään pystyssä; jos hän olisi kaatunut, muut olisivat varmasi runnoneet hänen ruumiinsa jaloillaan. Saattueen päästessä nyytyn ääreen, Albus pysäytti sen käsillään. Harry näki oppilaiden takaa huonosti, mutta tajusi, ettei nyytti 1) ollut pöllö eikä 2) myöskään meteoriitti. Nyytti oli jotain aivan muuta: nyytti oli tyttö. Sen platinan vaaleat hiukset hehkuivat illan pimeydessä. Se oli kietoutunut valkoiseen kaapuun. Se oli kylmissään.

McGarmiwa ohitti rehtorin aitamaiset kädet ja kyykistyi tytön viereen. Ensin hän koetti pulssia, "Elossa", hän totesi. Toiseksi hän pyyhki hiussuortuvia tytön kasvojen tieltä; tämän siniset silmät avautuivat. Hän hätääntyi ja kapusi kauemmas professorista.

"Ei hätää", Albus sanoi hyvin rauhallisesti. Silloin tyttö huomasi heidätkin, mutta tämä hätäännytti tyttöä vielä enemmän. Eikä kyllä mikään ihme: kokonainen koulu kerääntynyt yhden ihmisen ympärille.

"Ei hätää", Albus toisti, otti muutama askelta lähemmäs ja tarjosi kättään nostaakseen hänet jaloilleen. Tyttö empi hetken, mutta tarttui sitten, ja nousi ylös. Hän pudisti mekkoaan liasta.

"Mikä on nimesi?" Albus kysyi. Tyttö katsoi vanhaa miestä suoraa silmiin.

"Zara", hän sanoi.