Oli yhtä ahdasta, kuin metrossa kello neljä lontoolaisten päästessä töistä. Korjaan, ahtaampaa. Neville Longbottom istuutui Harryn viereen, ja kaikkien piti tiivistää, jälleen kerran. Dumbledore seisoi puhujakorokkeella, ja jok'ikinen salissa istuva, opettaja tai oppilas, oli aivan hiiren hiljaa, sillä näin paljon koulun rehtoria kunnioitettiin. Harry pystyi kuulemaan pikkuruisen professori Lipetitin hengityksen.

Ensimmäiseksi rehtori toivott uuden oppilaat, jotka oli juuri saatu lajitelluksi tupiin, lämpimästi tervetulleiksi. Käytiin läpi koulun muutama perussääntö, tiedättehän; ketään ei saa loukata ja opettajia sun muuta henkilökuntaa kuuluu kunnioittaa ynnä muuta. Muutama Albus Dumbledorelle tyypillinen metafora siellä täällä. Hiljaisuus särkyi vasta Dumbledoren kertoessa 'pienestä muutoksesta opettajakunnassa': "Iloksemme vanha ystäväni ja entinen Luihuisen tuvanjohtaja Horatius Kuhnusarvo on lupautunut opettamaan taikajuomia", salissa kaikui pari aplodia. Harry hämmentyi; jos Kuhnusarvo opettaa taikajuomia, niin mitä Kalkaros... Mutta ajatus katkeentui, sillä oli toisen 'pienen muutoksen' vuoro: "Nykyinen Luihuisen tuvanjohtaja taas, Severus Kalkaros, opettaa tästä lähtien pimeyden voimilta suojautumista." Nyt aplodeja tuli vain luihuisten pöydästä, kunnes joku Korpinkynnestä tajusi liittyä aplodeihin, ja niin kaikissa pöydissä taputettiin, toisissa enemmän kuin toisissa. Rohkelikossa oli käynnissä kiivas mutta hiljainen, kuiskauksilla käytävä keskustelu siitä, kuinka Kalkaros ei sovi virkaansa, ja kuinka Dumbledore oli tehnyt virheen, mutta kun rehtori taas selvensi kurkkuaan, ymmärsivät oppilaat olla hiljaa. "Nyt, kuten olin sanomassa..." mutta jälleen hänen ei annettu puhua loppuun, sillä jokin osui kattoon, ja kuuluvasti. Päät kääntyivär ylöspäin, ihan kuin heillä olisi röntgenkatse, minkä avulla näkisi äänen lähteen. Mutta, kuten Harry sai kokea, 1) hänellä ei ollut röntgenkatsetta ja 2) ei ollut muillakaan. Äänen aiheuttaja vieri katolla Harrysta katsottuna vasemmalle, kohti opettajien pöytää, ja ikkunoista näki, kuinka mysteerinen nyytti valahti maahan.

Oppilaat ryntäsivät Albus Dumbledoren ja muun opettajakunnan perässä ulos. Hermione ja Ron pohtivat, mikä nyytti oli ja mistä se oli tullut (Hermionesta se oli vain pöllö ja Ron pysyi vaihtoehdossaan 'meteoriitti, jonka sisällä olisi avaruusolioita, ja ne on tullut valloittamaan maapallon'), kun Harry keskittyi pysymään pystyssä; jos hän olisi kaatunut, muut olisivat varmasi runnoneet hänen ruumiinsa jaloillaan. Saattueen päästessä nyytyn ääreen, Albus pysäytti sen käsillään. Harry näki oppilaiden takaa huonosti, mutta tajusi, ettei nyytti 1) ollut pöllö eikä 2) myöskään meteoriitti. Nyytti oli jotain aivan muuta: nyytti oli tyttö. Sen platinan vaaleat hiukset hehkuivat illan pimeydessä. Se oli kietoutunut valkoiseen kaapuun. Se oli kylmissään.

McGarmiwa ohitti rehtorin aitamaiset kädet ja kyykistyi tytön viereen. Ensin hän koetti pulssia, "Elossa", hän totesi. Toiseksi hän pyyhki hiussuortuvia tytön kasvojen tieltä; tämän siniset silmät avautuivat. Hän hätääntyi ja kapusi kauemmas professorista.

"Ei hätää", Albus sanoi hyvin rauhallisesti. Silloin tyttö huomasi heidätkin, mutta tämä hätäännytti tyttöä vielä enemmän. Eikä kyllä mikään ihme: kokonainen koulu kerääntynyt yhden ihmisen ympärille.

"Ei hätää", Albus toisti, otti muutama askelta lähemmäs ja tarjosi kättään nostaakseen hänet jaloilleen. Tyttö empi hetken, mutta tarttui sitten, ja nousi ylös. Hän pudisti mekkoaan liasta.

"Mikä on nimesi?" Albus kysyi. Tyttö katsoi vanhaa miestä suoraa silmiin.

"Zara", hän sanoi.