Zaralla oli kummallinen olo. Toisaalta hän oli onnellinen, toisaalta hämmentynyt. Vai oliko hän edes onnellinen? Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut sitä, mitä hän Harryn kanssa oli tuntenut. Nyt hänellä oli kuitenkin kiire: professori McGarmiwan muodonmuutostunnit alkaisivat hetkellä millä hyvänsä. Laukkua hänellä ei ollut, joten kantoi kirjojaan käsissään, mikä hankaloitti entisestään jo vaikeaa etenemstä. Harry oli hänen kannoillaan. Tyttö yritti olla hymyilemättä kuin mikäkin typerys ajatellessaan poikaa. Vielä muutama sekunti, sitten hän olisi perillä... Viime tingassa hän ehti luokkaan, juuri ennen kuin Minerva McGarmiwa sulki ovet (samoin ehti Harrykin, mutta joutui tosin pysäyttämään sulkeutuvan oven kädellään).

 

"Huomenta, oppilaat", Minervan ääni kaikui hiljaisessa luokkatilassa.

Kuorossa Minervalle vastattiin: "Hyvää huomenta, professori McGarmiwa." Juuri, kun Zara ehti istua ja kaivaa muiden kirjojen alta oikean, opettaja kertoi, ettei niitä tarvittaisi tällä tunnilla, ja että tunti pidettäisiin tänään ulkona. Zara huokaisi, ihan hiljaa, niin ettei kukaan kuulisi. Pulssi oli edelleen korkealla. Hän tunsi sydämensä lyövän normaalia kovempaa. Zaran vieressä istuva Lavender Brown nyökkäili innokkaasti.

Professori johti luokan kellotornin läpi aukiolle, aukion kautta sillalle ja sen yli, sillan päässä käännyttiin vasemmalle; sinne, mistä pääsisi Hagridin mökille, mutta seurue jatkoi polkua Kielletyn metsän reunalle. Mutta koska sinne ei oppilaita päästetty, ei heitä myöskään sinne päästetty. 

Minerva alkoi puhua siitä, miten tosipaikan tullen muodonmuutokset saattoivat olla hengentärkeitä, mutta myös hengenvaarallisia. Keskittyminen oli kaiken A ja O. Mutta opettajan keskeytti pieni punarinta. Se liihotti oppilaiden läpi suoraan päin vanhaa mäntyä ja tipahti maahan, kuolleena. Päitä kääntyi, mukaanlukien Zaran.

"Mikä sääli", sanoi opettaja sitä kuitenkaan tarkoittamatta, ja jatkoi opettamista. Mutta toisin kuin muiden, Zaran pää ei kääntynyt takaisin. Hän käveli kohti lintua ja otti sen käsiinsä. Zara tiesi tasan, mitä oli tekemässä. Hän silitti punarintaa kahdesti, ja taas sen pienen pieni sydän alkoi lyödä. Lintu ponnahti kahdelle jalalle ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut ja lähti taas lentoon. Kun Zara käänsi taas päänsä, kaikki tuijottivat häntä, mukaan lukien professori McGarmiwan.

Mineva puristi Zaran rannetta ja kiskoi tätä eteenpäin. Hän ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun oli julistanut tunnin loppuneeksi 20 minuuttia aikaisemmin. Vauhti oli aivan liian nopea Zaralle. Ylöspäin portaita mennessä Zaran pohkeet tekivät jo melkein kuolemaa, eikä ylöspäin katsominen auttanut asiaa; askelmia askelmien jälkeen, eikä se tuntunut koskaan loppuvan. Heidän saavuttua lopulta portaikon päähän, Zara tunnisti jo, mihin häntä oltiin viety: rehtorin kansliaan.

Minerva ei turhaan vaivautunut koputtamaan, vaan avasi oven, jonka takaa löytyi rehtori Dumbledoren lisäksi professori Kalkaros. Molempien katseet olivat naulaantuneet tulijoihin, mikä sai Zaran olon vielä kiusaantuneemmaksi. He olivat ilmiselvästi keskeyttäneet jotain.

"Teidän on nähtävä tämä", McGarmiwa vakuutti.

Zara istutettiin tuolille Dumbledorea vastapäätä, joka myöskin istui. Kalkaros seisoi arvokkaasti rehtorin oikealla puolella kädet selän takana. Hän tutkaili Zaraa mustien hiustensa takaa. McGarmiwa toi Zaralle vaalean hiiren. Se vipitti hetken työpöydällään, kunnes professori tappoi sen. Zaraa kuvotti. Hänen teki mieli oksentaa.

"Tee se", Minerva kehotti. Zara katsoi ensin McGarmiwaa, sitten Dumbledorea ja lopulta otti hiiren käsiinsä. Hän hengitti ensin sisään ja sitten ulos, sulki hiiren käsiinsä ja sulki silmänsä. Kului muutama sekuntia, ja kun hän tunsi jonkin liikkuvan, hän avasi ensin silmänsä ja sitten kätensä. Hiiri oli totisesti elossa. Kalkaroksen silmät laajenivat, Dumbledore näytti kiinnostuneelta, muttei ruumiillisesti, hengellisesti.

"Mistä asti olet osannut tehdä tuon?" hän kysyi.

Ja Zara vastasi: "Koko ikäni, sir."

"Mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista", tämä virkkoi. Zaran katse harhaili. Hän ei tiennyt, pitäisikö katsoa jotakuta opettajista, hiirtä, joka nyt kipitteli alas työpöydänjalkaa, vai itse rehtoria, joten hän päätyi tuijottamaan jalkojaan. Olivat varmasti rakoilla.

Oli hiljaista. Kukaan ei tiennyt, mitä sanoa. Hiljaisuus syövytti Zaraa sisältä. Tuntui, kuin rinnalla, siinä sydämen kohdalla, olisi aukko, joka imi itseensä kaiken, ja se aukko sai voimaa hiljaisuudesta.

Zara olisi halunnut kiittää Kalkarosta, kun tämä rikkoi sisältä riipivän hiljaisuuden kysymällä: "Mikä on suurin eläin, minkä voit parantaa? Oletko koskaan parantanut ihmistä?" Kysymykset eivät olleet Zaran suosiossa, mutta ne olivat parempia, kuin hiljaisuus.

"En... en tiedä. Olen tähän mennessä parantanut vain pikkulintuja ja sammakoita... Ja ei, en ole parantanut ihmistä." Kalkaros näytti hieman pettyneeltä, samoin Dumbledore.

"Teidän täytyy ymmärtää, ettei tämä ole mikään lelu", Zara virkkoi. Kaikkien katseen kiinnittyivät jälleen Zaraan, joka jatkoi: "Teidän täytyy ymmärtää, että tähän liittyy omat riskinsä. Enkä minä ole mikään ihmeiden tekijä, sillä vaikka osaankin tehdä näin, ei elämä kuoleman jälkeen jatku elämänä." Yhtäkkiä Zara sai jostain uskomattomasti rohkeutta. Enää hän ei änkyttänyt eikä katse ollut kiinnittynyt lattiaan tai hänen mustiin kenkiinsä.

"Ja kukaan, KUKAAN, ei saa koskaan tietää tästä. Ymmärrättekö?" Ja huoneesta tuli taas hiljainen, mutta nyt Zara sai hiljaisuudesta voimaa kutistaa aukon sydämestään. Sitten Dumbledore nyökkäsi.

"Ymmärrän", hän sanoi, ja muut nyökkäilivät myöntyvästi perässä.